Sisaret 1918 on yllättävän suurikokoinen sarjakuvakirja – ja kovakantinen vieläpä. Kansikuvaan ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Ryhdikäs lettipää kantaa lippusalkoa, josta roikuu sekä valkoinen että punainen lippu. Antologia sisältää naisten muistoja sadan vuoden takaa, ääniä ja kaikuja sodan repimästä Suomesta.
Sisällissota on ollut enemmän otsikoissa kuin Suomi 100 -juhlavuosi viime vuonna. Tarinat ovat toki väkevämpiä, tragedia voittaa juhlinnan. Lehtijutut, vanhat päiväkirjat ja muistelmien pohjalta tehdyt esitykset, teatteriesitykset ja kirjat saivat alkuvuonna jatkoa, kun Arktinen Banaani -kustantamo julkaisi Reetta Laitisen toimittaman sarjakuva-antologian Sisaret 1918. Laitinen kertoo esipuheessa, ettei halunnut keskittyä vain sodan raakuuksiin ja kauheuksiin. Hän halusi välttää kliseet. Tarinoista puuttuvat myös sodassa kuolleiden tarinat. Uhrien sijaan Laitinen halusi kertoa oman elämänsä aktiivista toimijoista.
Naiset sodassa on aiheena on kiinnostava. Marjo Liukkosen väitöskirja Hennalan naismurhista on ollut vastikään esillä. Sisällissodassa on paljon tuntematonta ja tutkimatonta. Laitinen on Liukkosen tavoin tutkija, joka poimi teostaan varten muistelmia työnantajansa Kansan Arkiston muistitietokokoelmasta ja myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 1918-kokoelmasta.
Muistelmat ovat tulkinneet sarjakuvan muotoon Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo.
Kaikkien Emmien, Maijojen, Helenojen ja Huldien tarinoista parhaiten mieleen jää Tiitu Takalon piirtämän Idan tarina. Takalon kynänjälki näkyy myös kirjan etu- ja takakannessa. Ida liittyi naiskaartiin.
Lukuisten lyhyiden muistojen sijaan olisin itse ehkä lukenut mieluiten pidempiä tarinoita. Sarjakuva on miellyttävä tapa lukea historiaa ja tutustua ihmiskohtaloihin. Uteliaisuus herää ja mielellään sitä tutustuisi syvemmin henkilöhahmoihin. Liekö pitkiä tarinoita kovin montaa kansan muistissa ja tallessa.